Kävin tänään kuuntelemassa erittäin mielenkiintoista luentoa. Mielenkiintoista siksi, että luennoitsija antoi vain hakusanoja googlaamiseen ja kieltäytyi antamasta mitään tietokirjatietoa, koska sitä ei enää tarvita google- aikakaudella.

Itse luento koostui irtonaisista sitaateista ja "hakusanoista" (tosin ilman lainausmerkkejä kuten luennoitsija korosti). Vasta googlamisen jälkeen (hakusanoja mm. Akilles ja Patrokrus, Sapho, Platonin pidot ja Fosterin Morris, Heroditos ja kreikkalainen rakkaus jne.) voin asettaa oikealle paikalle luennoitsijan esittämän väitteen, jota hakusanojen esimerkkien takaa löytyvät historian todentavat eli sen, mitä on heteronormatiivisuuden kritiikki historiankirjoituksessa, kun käsite pohjaa heteroseksuaalisuuteen, joka keksittiin vasta 1800-luvulla.
 

Yhtäältä hyvää on se, että väitelause on erittäin hyvin esillä ja se, että yhden luennon aikana luennoitsija voi kulkea pitkän pätkän historiaa, tässä tapauksessa antiikista esimoderniin. Toisaalta tarinoista tulee metonymioita, nimivarasto mahdolliselle googlaukselle. Kuoleeko tarina nyt uudestaan?

Bataillelle jokainen yhteisö perustuu yhteisen puutteen kokemukselle ja tämä puute on hänen ajattelussaan kuolema. Jos puutetta ei ole, ei ole yhteisöä ja jos yhteisöä ei ole ei ole yksilöäkään, koska yksilöllisyys perustuu erityisyyteen ja yksin ei voi olla erityinen. Kysymys kuuluu siis seuraavalla tavalla: Mitä tapahtuu yhteisölle, joka poistaa puutteen eli hävittää kuoleman?

Queer-tutkimus on syntynyt 1990-luvulla USA:ssa valtavirtaista homo- ja lesbotutkimusta haastamaan ja yhteiskunnan heteronormatiivisia käytäntöjä haastamaan. Nykyisin queer-tutkimus voidaan jakaa kolmeen pääsuuntaukseen: performatiiviseen ja dekonstruktiiviseen, antisosiaaliseen, jossa erityisesti sellaisia konstruktioita kuin perhe, suku ja jatkumo pyritään uudelleen arvioimaan ja positiiviseen ja affirmatiiviseen tutkimussuuntaan. Suomessa queer-tutkimus on suomennettu monella tavalla, joista joitakin olen listannut alapuolelle.

 

Anna-Maija Vänskä: vikurointi

 

Lasse Kekki: pervotutkimus, pervouttaminen

 

Piia Sivenius: kyseenalainen tutkimus

 

Harri Kalha: kierouttaminen

 

Marja Kaskisaari: kyseenalaistava tutkimus

 

Leena-Maija Rossi: kummastelu

 

Tuija Juvonen: outotutkimus

Kristeva kirjoittaa kirjassa Muukalaisia itsellemme, että muukalainen asuu aina minussa. Minää ei toisin sanoen ole ilman muukalaista eikä muukalaista ole ilman minää. Kristevasta jokaisen pitäisi joskus kokea muukalaisuus itsessään, asua maassa, jonka kieli ja kulttuuri ovat itselle vieraat.

Aivan kuten Minna Vähämäki blogissaan kirjoittaa "muukalaisuudelle on annettava elintilaa." Sekä sille muukalaisuudelle joka asuu itsessämme että sille muukalaisuudelle, joka asuu yhteiskunnassa. Paras tapa muukalaisuuden hyväksymiselle on olla itse muukalainen eli matkustaa vieraaseen kieleen ja kulttuuriin.  

Ensimmäisessä Lahdessa järjestetyssä Delfoi-pajassa 16.11 tulevaisuudentutkijat ja –tekijät kohtasivat historiantutkijat ja –tekijät. Tapaamisen jälkeen sekä mukana olleet historioitsijat että tulevaisuudentutkijat joutuivat tarkastelemaan omia lähtökohtiaan ja lähestymistapojaan. Tulevaisuus on aina historiassa synnytettyä ja syntynyttä ja historia on aina myös potentiaalista tulevaisuutta.

Tulevaisuus on olemassa ja historia myös

Tulevaisuuden tutkimus sai ensimmäisen professuurinsa vasta 10 vuotta sitten. Historiaa taas on opetettu jo Suomen ensimmäisessä yliopistossa, Turun Akatemiassa. Historian ja tulevaisuuden väliin jää iso harmaa alue, nykyisyys, jonka tutkiminen kuuluu sosiologeille, luonnontieteilijöille, yhteiskuntatieteilijöille. 

Yleensä historia tulee tulevaisuuden tutkimukseen juuri tämän harmaan alueen välittämänä, sosiologien tulkitsemana. Samalla tavalla historiantutkijat jättävät historian tulevaisuuspotentiaalin pohtimisen nykyisyyden tulkitsijoille kuten sosiologeille. Tällaista hierarkiaa leimaa ajatus siitä, että historia on, nykyisyyttä eletään ja tulevaisuudesta ei voi tietää. ”Samalla tavalla kuin historia, tulevaisuus on jossakin järkevässä mielessä olemassa” tilastokeskuksen johtaja Juha Nurmela kuitenkin sanoo.

Tulevaisuuden tekijöitä ja historian näkijöitä 

Tulevaisuudentutkija ei kuitenkaan koskaan voi toimia samalla tavalla tarkkailijana kuin historiantutkija. ”Mittareilla ja tilastoilla määritellään aina myös sitä, miltä tulevaisuus näyttää”, Nurmela toteaa. ”Minä ainakin haluan olla sekä tulevaisuudentekijä että sen –tutkija”, taitokulttuurista väitöstutkimustaan tekevä Kristiina Soini-Salomaa toteaa.

Historiantutkijat ovat historiantekijöitä samalla tavalla kuin tulevaisuudentutkijat ovat tulevaisuudentekijöitä, sillä historiaa kirjoitetaan aina nykyisyydestä ja sen arvomaailmasta käsin. Tämän takia on tärkeää avata historiantutkimus myös tavallisille ihmisille, kuten tulevaisuudentutkijoille.  ”Tiedeyhteisön velvollisuus on avata keskustelu maallikoille”, historiantutkija Tapio Onnela toteaa. Saman läpinäkyvyyden periaatteen allekirjoittavat myös paikalla olevat tulevaisuudentutkijat ja –tekijät.
 

Ilmaan jää kysymys 

Kaikista asioista ei kuitenkaan Lahdessa päästy vielä yhteisymmärrykseen. ”Mistä tulee tämä historiantutkimukselle tyypillinen ihmeellinen anteeksipyynnön kulttuuri”  Juha Nurmela kysyi esityksensä lopuksi. ”Se on vain sellainen kulttuuri”, vastasi Lahden kansanopiston rehtori Ville Marjamäki. Hiljaisuuden jälkeen siirryttiin kahvipöydän ääreen. Uusille tapaamisille on selvästi tilaus, kaikkea ei selvitetty yhden perjantain aikana.