Itse luento koostui irtonaisista sitaateista ja "hakusanoista" (tosin ilman lainausmerkkejä kuten luennoitsija korosti). Vasta googlamisen jälkeen (hakusanoja mm. Akilles ja Patrokrus, Sapho, Platonin pidot ja Fosterin Morris, Heroditos ja kreikkalainen rakkaus jne.) voin asettaa oikealle paikalle luennoitsijan esittämän väitteen, jota hakusanojen esimerkkien takaa löytyvät historian todentavat eli sen, mitä on heteronormatiivisuuden kritiikki historiankirjoituksessa, kun käsite pohjaa heteroseksuaalisuuteen, joka keksittiin vasta 1800-luvulla.

Yhtäältä hyvää on se, että väitelause on erittäin hyvin esillä ja se, että yhden luennon aikana luennoitsija voi kulkea pitkän pätkän historiaa, tässä tapauksessa antiikista esimoderniin. Toisaalta tarinoista tulee metonymioita, nimivarasto mahdolliselle googlaukselle. Kuoleeko tarina nyt uudestaan?

Anna-Maija Vänskä: vikurointi

Lasse Kekki: pervotutkimus, pervouttaminen

Piia Sivenius: kyseenalainen tutkimus

Harri Kalha: kierouttaminen

Marja Kaskisaari: kyseenalaistava tutkimus

Leena-Maija Rossi: kummastelu

Tuija Juvonen: outotutkimus

Tulevaisuuden tutkimus sai ensimmäisen professuurinsa vasta 10 vuotta sitten. Historiaa taas on opetettu jo Suomen ensimmäisessä yliopistossa, Turun Akatemiassa. Historian ja tulevaisuuden väliin jää iso harmaa alue, nykyisyys, jonka tutkiminen kuuluu sosiologeille, luonnontieteilijöille, yhteiskuntatieteilijöille.

Yleensä historia tulee tulevaisuuden tutkimukseen juuri tämän harmaan alueen välittämänä, sosiologien tulkitsemana. Samalla tavalla historiantutkijat jättävät historian tulevaisuuspotentiaalin pohtimisen nykyisyyden tulkitsijoille kuten sosiologeille. Tällaista hierarkiaa leimaa ajatus siitä, että historia on, nykyisyyttä eletään ja tulevaisuudesta ei voi tietää. ”Samalla tavalla kuin historia, tulevaisuus on jossakin järkevässä mielessä olemassa” tilastokeskuksen johtaja Juha Nurmela kuitenkin sanoo.

Tulevaisuuden tekijöitä ja historian näkijöitä

Tulevaisuudentutkija ei kuitenkaan koskaan voi toimia samalla tavalla tarkkailijana kuin historiantutkija. ”Mittareilla ja tilastoilla määritellään aina myös sitä, miltä tulevaisuus näyttää”, Nurmela toteaa. ”Minä ainakin haluan olla sekä tulevaisuudentekijä että sen –tutkija”, taitokulttuurista väitöstutkimustaan tekevä Kristiina Soini-Salomaa toteaa.

Historiantutkijat ovat historiantekijöitä samalla tavalla kuin tulevaisuudentutkijat ovat tulevaisuudentekijöitä, sillä historiaa kirjoitetaan aina nykyisyydestä ja sen arvomaailmasta käsin. Tämän takia on tärkeää avata historiantutkimus myös tavallisille ihmisille, kuten tulevaisuudentutkijoille.  ”Tiedeyhteisön velvollisuus on avata keskustelu maallikoille”, historiantutkija Tapio Onnela toteaa. Saman läpinäkyvyyden periaatteen allekirjoittavat myös paikalla olevat tulevaisuudentutkijat ja –tekijät.

Ilmaan jää kysymys

Kaikista asioista ei kuitenkaan Lahdessa päästy vielä yhteisymmärrykseen. ”Mistä tulee tämä historiantutkimukselle tyypillinen ihmeellinen anteeksipyynnön kulttuuri”  Juha Nurmela kysyi esityksensä lopuksi. ”Se on vain sellainen kulttuuri”, vastasi Lahden kansanopiston rehtori Ville Marjamäki. Hiljaisuuden jälkeen siirryttiin kahvipöydän ääreen. Uusille tapaamisille on selvästi tilaus, kaikkea ei selvitetty yhden perjantain aikana.

Esipuheessa Pasi Väliaho ja Seija Ridell nimeävät halun saattaa mediakulttuurin kentän erilaiset tutkimussuunnat keskusteluyhteyteen ja toisaalta luoda jonkinlaisen ymmärryksen siitä, mitä erilaisilla käsitteillä erilaisissa tutkimusperinteissä ja teoriasuuntauksissa tarkoitetaan. Tällaista yleiskatsausta mediatutkimuksen monista eri oppialoista ja tutkimussuuntauksista koostuvaan kenttään onkin odotettu jo pitkään.

Alun suurien sanojen jälkeen lukija jää ihmettelemään mediatutkimuksen moninaista kenttää, joka näyttäytyy kirjassa kohtalaisen kapeana. Valittujen artikkelien perusteella ”kenttä” nimittäin rajoittuu median/ medioiden tutkimukseen. Tiedotusopillinen haara on lakaistu ilmeisesti lopullisesti Tampereelle ja Jyväskylään. Mediatutkimuksesta on tullut medioiden, ei siis viestin tai viestinnän, tutkimusta. Se, miten kirja täyttää esipuheessa asetetun tehtävän saada mediatutkijat puhumaan samaa kieltä, tai edes ymmärtämään toisiaan, jää siis nähtäväksi. Tiedotusopillisen näkökulman puutteesta huolimatta idut ymmärtämiselle kirjasta löytyvät ongelmalähtöisen käsiteanalyysin ansiosta.

Käsitteet eivät ole kirjassa jähmeitä sanoja tai termejä vaan niitä lähestytään ongelmalähtöisesti ja prosessiluontoisesti. Ensin oli ongelma, sitten käsite ja lopulta käsitteistä muodostuva teoria. Kirjan artikkeleissa käsitteitä yhdistetään uudella tavalla. Esimerkiksi Tanja Sihvonen tuo omassa artikkelissaan ongelmallisen representaation rinnalle simulaation käsitteen. Se, että representaatioiden tutkimuksella ei voi tyhjentää pelaamiseen kytkeytyvien pelihahmojen merkitystä, ei poista sen tarpeellisuutta. Representaatio tulisikin Sihvosesta yhdistää simulaation käsitteeseen, jonka avulla taas kohdennetaan huomio pelaajan kokemuksiin, peliympäristöön ja pelihahmon haltuunottoon. Teorian mukana liikkuvat siis käsitteetkin.

Juuri liikkuvien käsitteiden takia perusopiskelija joutuu varmasti kirjan kanssa koville, sillä yksikään artikkeleista ei tarjoa yhtä oikeaa näkökulmaa mediatutkimukseen. Välillä avonaisuutta ja affirmatiivisuutta tuntuu olevan liikaakin. Toisaalta juuri avonaisuus tulee luultavasti pidentämään kirjan ikää muutamalla vuodella.

Vaikka kieli ei ole ainoa tapa olla maailmassa tai mallintaa maailmaa, on se kuitenkin olennaisin ja ihmisrodulle leimaavin olemisentapa. Myös tutkijantyössä kaikki palautuu lopulta kieleen. Kokemus on paperille kirjoitettuna vain sana, samoin affekti, tunne ja persepti. Aistit ovat olemassa ilman sanoja ja kuvia, mutta niitä ei voi artikuloida ilman sanoja ja kieltä.

Menetelmäkehityksessä prosessiluonteisuus on aina ollut toimivampaa kuin isän murha. Uuden luomisen ei pitäisi olla itseisarvo vaan väline jollekin muulle. Sen sijaan, että esimerkiksi hylkäisimme representaation käsitteen kokonaan, voimme tuoda sen rinnalle uusia käsitteitä kuten tekee Tanja Sihvonen (2006, 129) artikkelissaan Representaatio/ simulaatio tai muuttaa itse sanan sisältöä sellaiseksi, että se kykenee ottamaan huomioon myös ”historian viekkauden” ja ”todellisuuden prosessiluonteisuuden” kuten Teresa de Lauretis (2006).

Onkin syytä miettiä valitsemmeko kuitenkin sen helpoimman tien kieltämällä esimerkiksi Judith Butlerin performatiivisuuden. Ainakin sillä tavalla saa täytettyä helposti muutaman sata sivua.

A truth is, first off all, something new. What transmits, what repeats, we shall call knowledge. Distinquish truth from knowledge is essential. It is a distinction that is already made in the work of Kant: The distinction that is already made in work of Kant: The distinction  between reason and understanding. It is a capital distinction for Heidegger: the distinction between truth-aletheia-and cognition or science- techne.

If a truth is something new, what is the essential philosophical problem concerning truth? It is the problem of its appearance and its "becoming." A truth must be submitted to Thought, not as a judgement but as a process in the real. (Badiou 2005, 45)

Badiou, Alan 2005. Infinite Thought.  Truth and the Return to Philosophy. Trans. & ed. Feltman, Oliver & Clemen, Justin. Continuum. London.

Is there something besides opinion? Yes, there are artistic configurations, there are works that constiture the thinking subjects of these configurations, and there is philosophy to separate conceptually all of this from opinion. (2005b, 14).

Alain Badiou 2005: Handbook of Inaesthetics. Trans. Toscano, Alberto. Stanford. Stanford.  

Laajemminkin aistittavissa (affektoitavissa?) oleva kaipuu representaatioiden toiselle puolelle on ollut nähtävissä ja aistittavissa koko 2000-luvun. Yhteiskuntatieteilijänä en voi olla ajattelematta, että yksi syy ruumiillisuuden, affektiivisuuden, muistin ja kokemuksellisuuden suosioon löytyy pitkästä nousukaudesta.  Rakenteet on helppo hetkellisesti unohtaa, kun kaikilla on leipää ja vielä maksamakkaraakin. Tämän takia näen rakenteisiin pureutuvien ja dekonstruktiivisien menetelmien täydellisen hylkäämisen vaarallisena. Sillä pintapuolisestikin länsimaisten yhteiskuntien rakenteet tunteva tietää, että nousukausi ei ole ikuinen.

Otsikkoni nimi on johdettu Välimäen esimerkistä, jonka avulla hän hyökkää ns. korrelationismia (Quentin Meillassoux) vastaan. Goyan Duelo a garrotazos-taulussa kaksi mutaan vyötäröä myöten uponnutta miestä taistelee keskenään. Mutaan he eivät näytä kiinnittävän mitään huomiota. Välimäki vertaa mutaa noumenaaliseen maailmaan (das-ding-as-sick). Hänen teesinsä on, että taistelu representaatioiden kanssa vie huomion pois maailmalta sinänsä.

Mutta mitä kävisi isäntää vastaan taistelevalle miehelle, jos hän kiinnittäisi huomionsa mutaan. Vastaus on helppo. Isäntä iskisi hänet kuoliaaksi. Muta on olemassa ja suhde siihen määritellään jokaisessa ajassa ja paikassa uudestaan riippuen siitä, miten vahva isäntä on. Jos isäntä on todella vahva, muta on laitettava sulkeisiin. Silloin diskurssiivisuus ja purkaminen on tärkeämpää. Purkamisen jälkeen materiaalisuus rakentaa jotain uutta tai palaa johonkin vanhaan. Silloin rämmitään mudassa. Tämähän on esimerkiksi ollut feminismin yksi periaate, yhtäaikainen purkamis- ja rakentamistyö. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että purkajat ja rakentajat eivät näe toisiaan täydentävinä vaan vastakkaisina. Näiden kahden lähestymistavan vastakkainasettelun sijaan ehdotan materiaalista diskurssiivisuutta.

Materiaalisuuden ymmärrän aineellisuutena, ajallisuutena, tilallisuutena, paikantuneisuutena ja käytännöllisyytenä. Tutkimuskohdetta voi tutkia aineellisesti ja aineellisena. Ruumis voi olla sekä objekti että subjekti.

Diskurssi antaa ruumiille ja materialle normit, jotka eivät kuitenkaan ikinä ole täysin ehdottomia tai sidottuja. Lisäksi ruumiilla ja materialla on myös ns. biologisia rajoja kuten kuolema, joita merkityksellistetään ja kielellistetään diskursseissa. Esimerkiksi se, kuka on kuollut ja elävä määritellään diskurssissa (onko esimerkiksi sikiö jo elävä tai aivokuollut kuollut?).

Usein materia mielletään erityiseksi ja diskurssi yleiseksi. Haluaisin päästä tämän vastakkainasettelun ylitse tai ainakin oppia tasapainottelemana näiden kahden välillä. Seuraavaa analogiaa olen kehitellyt tai pikemminkin ajatellut jonkinlaiseksi kivijalaksi tai ajattelun kimmokkeeksi:

Kieli on olemisen talo (Heidegger). 

Suomen kieli

on minulle ikkuna ja talo

minä asun tässä kielessä

                      Se on minun ihoni

Pentti Saarikoski

Ei ole tulemista ilman taloa. Talo on elämää, "asioiden ei-orgaanista elämää. " (Deleuze & Guattari 1993, 184).

(Taide) ei ala lihasta vaan talosta. (Deleuze & Guattari 1993, 190).

Oleminen Talon ja Kaikkeuden, alueen ja deterritorialisaation, äärellisten melodisten sävelmien ja suuren äärettömän komposition tason, pienen ja suuren kertosäkeen välillä (Deleuze & Guattari 1993, 187).

Kuten huomaatte melko alussa ja abstraktioissa vielä liikuskelen.