Seija Ridelin, Pasi Väliahon ja Tanja Sihvosen toimittama vuonna 2006 ilmestynyt Mediaa käsittämässä purkaa ja ongelmallistaa sellaisia vanhoja mediatutkimuksen termejä kuin representaatio, ruumiillisuus ja kertovuus. Vaikka kirjan pääpaino on käsitteiden sudenkuoppien ja ongelmien esittely, aivan kuten oppikirjaesittelyissä tapana on, sisältää kirja myös uusia päänavauksia.

 

Esipuheessa Pasi Väliaho ja Seija Ridell nimeävät halun saattaa mediakulttuurin kentän erilaiset tutkimussuunnat keskusteluyhteyteen ja toisaalta luoda jonkinlaisen ymmärryksen siitä, mitä erilaisilla käsitteillä erilaisissa tutkimusperinteissä ja teoriasuuntauksissa tarkoitetaan. Tällaista yleiskatsausta mediatutkimuksen monista eri oppialoista ja tutkimussuuntauksista koostuvaan kenttään onkin odotettu jo pitkään.

 

Alun suurien sanojen jälkeen lukija jää ihmettelemään mediatutkimuksen moninaista kenttää, joka näyttäytyy kirjassa kohtalaisen kapeana. Valittujen artikkelien perusteella ”kenttä” nimittäin rajoittuu median/ medioiden tutkimukseen. Tiedotusopillinen haara on lakaistu ilmeisesti lopullisesti Tampereelle ja Jyväskylään. Mediatutkimuksesta on tullut medioiden, ei siis viestin tai viestinnän, tutkimusta. Se, miten kirja täyttää esipuheessa asetetun tehtävän saada mediatutkijat puhumaan samaa kieltä, tai edes ymmärtämään toisiaan, jää siis nähtäväksi. Tiedotusopillisen näkökulman puutteesta huolimatta idut ymmärtämiselle kirjasta löytyvät ongelmalähtöisen käsiteanalyysin ansiosta.

 

Käsitteet eivät ole kirjassa jähmeitä sanoja tai termejä vaan niitä lähestytään ongelmalähtöisesti ja prosessiluontoisesti. Ensin oli ongelma, sitten käsite ja lopulta käsitteistä muodostuva teoria. Kirjan artikkeleissa käsitteitä yhdistetään uudella tavalla. Esimerkiksi Tanja Sihvonen tuo omassa artikkelissaan ongelmallisen representaation rinnalle simulaation käsitteen. Se, että representaatioiden tutkimuksella ei voi tyhjentää pelaamiseen kytkeytyvien pelihahmojen merkitystä, ei poista sen tarpeellisuutta. Representaatio tulisikin Sihvosesta yhdistää simulaation käsitteeseen, jonka avulla taas kohdennetaan huomio pelaajan kokemuksiin, peliympäristöön ja pelihahmon haltuunottoon. Teorian mukana liikkuvat siis käsitteetkin.

 

Juuri liikkuvien käsitteiden takia perusopiskelija joutuu varmasti kirjan kanssa koville, sillä yksikään artikkeleista ei tarjoa yhtä oikeaa näkökulmaa mediatutkimukseen. Välillä avonaisuutta ja affirmatiivisuutta tuntuu olevan liikaakin. Toisaalta juuri avonaisuus tulee luultavasti pidentämään kirjan ikää muutamalla vuodella.