Huomenna selviää onko onnellisuudesta visioksi. Tutun kaksipäiväisen kesäseminaarin aiheena on tänä vuonna onnellisuus. Erityisen paljon odotan Metodixinkin aineistoista tutun Pirkko Anttilan esitystä. Otsikoksi ohjelmaan on kirjattu: "Taidot tulevaisuuden onnellisuuden perustana." Aihe koskettaa minua siksi, että monet ystäväni ovat muutaman yliopistovuoden jälkeen uudelleen valinneet taidon ja siirtyneet ammattikorkeakouluihin. Olen itsekin usein haaveillut jostain konkreettisesta taidosta, jota voisin myydä työnantajille.

Toinen asia, jonka olen huomannut viime vuosien aikana, on se, että jos ei ole taitoa, ei ole identiteettiäkään. Yliopistouurastukseni loppumetreillä huomasin identiteettini hajonneen ja kadonneen. Tutkimusaiheeni on marginaalinen, se ei kiinnitä minua mihinkään. Ympärillä oleva "ryhmäni" on liian suuri, sen kutsu ei ole kovin houkutteleva. Opiskeluputkessa harrastaminenkin oli jäänyt vähemmälle. Minulla ei ollut enää mitään taitoa, joka olisi sitonut minut johonkin saman taidon omistavaan ryhmään. Viime vuonna aloitettu joogaharrastus onneksi lievitti tuskaa ainakin väliaikaisesti.

Taito siis sanoo nuorelle uravalintaa tekevälle ihmisille "Hei sinä siellä!" huomattavasti kutsuvammin kuin tieto. Tieto ei itse kutsu ketään. Se vain seisoo uhkaavana sadepilvenä abiturientin päällä ja antaa ymmärtää, ettei abiturientti vielä tiedä mitään. Kuka sellaista haluaa? Ei kukaan. Sitä paitsi tieto on huono työllistäjä. Taidolla saa enemmän mummoja ja eukkoja kukkaroonsa kuin tiedolla.