Pasi Välimäki esittää Dinosauruksia ja muita fossiileja- luennolla (1.10) Turussa oman Deleuze-vaikutteisen ruumiin ontologiansa. Muista ruumiin teorioista Välimäen teoria eroaa kahdesta syystä. Ensiksikin siksi, ettei Välimäki ole nainen ja toiseksi siksi, että Välimäen "malli" on ontologinen.

Laajemminkin aistittavissa (affektoitavissa?) oleva kaipuu representaatioiden toiselle puolelle on ollut nähtävissä ja aistittavissa koko 2000-luvun. Yhteiskuntatieteilijänä en voi olla ajattelematta, että yksi syy ruumiillisuuden, affektiivisuuden, muistin ja kokemuksellisuuden suosioon löytyy pitkästä nousukaudesta.  Rakenteet on helppo hetkellisesti unohtaa, kun kaikilla on leipää ja vielä maksamakkaraakin. Tämän takia näen rakenteisiin pureutuvien ja dekonstruktiivisien menetelmien täydellisen hylkäämisen vaarallisena. Sillä pintapuolisestikin länsimaisten yhteiskuntien rakenteet tunteva tietää, että nousukausi ei ole ikuinen.

Otsikkoni nimi on johdettu Välimäen esimerkistä, jonka avulla hän hyökkää ns. korrelationismia (Quentin Meillassoux) vastaan. Goyan Duelo a garrotazos-taulussa kaksi mutaan vyötäröä myöten uponnutta miestä taistelee keskenään. Mutaan he eivät näytä kiinnittävän mitään huomiota. Välimäki vertaa mutaa noumenaaliseen maailmaan (das-ding-as-sick). Hänen teesinsä on, että taistelu representaatioiden kanssa vie huomion pois maailmalta sinänsä.

 

Mutta mitä kävisi isäntää vastaan taistelevalle miehelle, jos hän kiinnittäisi huomionsa mutaan. Vastaus on helppo. Isäntä iskisi hänet kuoliaaksi. Muta on olemassa ja suhde siihen määritellään jokaisessa ajassa ja paikassa uudestaan riippuen siitä, miten vahva isäntä on. Jos isäntä on todella vahva, muta on laitettava sulkeisiin. Silloin diskurssiivisuus ja purkaminen on tärkeämpää. Purkamisen jälkeen materiaalisuus rakentaa jotain uutta tai palaa johonkin vanhaan. Silloin rämmitään mudassa. Tämähän on esimerkiksi ollut feminismin yksi periaate, yhtäaikainen purkamis- ja rakentamistyö. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että purkajat ja rakentajat eivät näe toisiaan täydentävinä vaan vastakkaisina. Näiden kahden lähestymistavan vastakkainasettelun sijaan ehdotan materiaalista diskurssiivisuutta.

 

Materiaalisuuden ymmärrän aineellisuutena, ajallisuutena, tilallisuutena, paikantuneisuutena ja käytännöllisyytenä. Tutkimuskohdetta voi tutkia aineellisesti ja aineellisena. Ruumis voi olla sekä objekti että subjekti.

 

Diskurssi antaa ruumiille ja materialle normit, jotka eivät kuitenkaan ikinä ole täysin ehdottomia tai sidottuja. Lisäksi ruumiilla ja materialla on myös ns. biologisia rajoja kuten kuolema, joita merkityksellistetään ja kielellistetään diskursseissa. Esimerkiksi se, kuka on kuollut ja elävä määritellään diskurssissa (onko esimerkiksi sikiö jo elävä tai aivokuollut kuollut?).

 

Usein materia mielletään erityiseksi ja diskurssi yleiseksi. Haluaisin päästä tämän vastakkainasettelun ylitse tai ainakin oppia tasapainottelemana näiden kahden välillä. Seuraavaa analogiaa olen kehitellyt tai pikemminkin ajatellut jonkinlaiseksi kivijalaksi tai ajattelun kimmokkeeksi:

 

Kieli on olemisen talo (Heidegger). 

 

Suomen kieli

on minulle ikkuna ja talo

minä asun tässä kielessä

                      Se on minun ihoni

Pentti Saarikoski

 

Ei ole tulemista ilman taloa. Talo on elämää, "asioiden ei-orgaanista elämää. " (Deleuze & Guattari 1993, 184).

 

(Taide) ei ala lihasta vaan talosta. (Deleuze & Guattari 1993, 190).

 

Oleminen Talon ja Kaikkeuden, alueen ja deterritorialisaation, äärellisten melodisten sävelmien ja suuren äärettömän komposition tason, pienen ja suuren kertosäkeen välillä (Deleuze & Guattari 1993, 187).

 

Kuten huomaatte melko alussa ja abstraktioissa vielä liikuskelen.