Affektiivinen käänne tapahtui 1990-luvulla, kun media sen perässä mediatutkijat affektoituivat ja tunne ja tunteellisuus tuli kulttuuritutkimukseen. Tärkein ajattelija oli ja on Gilles Deleuze. Myös feministiselle tutkimukselle affekti on tullut erityisen tärkeäksi viime vuosien aikana. Puhutaan jopa deleuzelaisista feministeistä (Braidotti).

Affektiviiseen käänteeseen kuuluu psykoanalyysin, semiotiikan ja kaiken dualismin ohittaminen (esimerkiksi Derrida ei ole oikeastaan jälkistrukturalisti, koska hänen ajattelunsa perustuu dualismiin ja purkamiseen). Lacanin, Freudin ja Saussuren ja Peircen sijaan teoreettinen kivijalka rakennettiin Spinozan ajattelulle. Spinozalle affektit ovat ihmisten, asioiden ja ajatusten välisiä suhteita, siis vuorovaikutusta. Suhteet taas ovat epävakaita ja muuttuvia. ”Affekti ei missään tapauksessa vie meitä takaisin alkuperiin”, kirjoittivat Deleuze ja Guattari (1993, 169).  Affekti on siis ajallispaikallinen, mutta ei kuitenkaan pelkästään yksilöllinen, relationaalisuus ei siis ole relativismia. 

 

Feministisessä affektitutkimuksessa kiistaton ykkösnimi (vaikkei affektiajattelussa mitään hierarkioita olekaan) on Rosi Braidotti, joka psykoanalyysin, representaation, identiteetin ja muiden hankalien käsitteiden sijaan korostaa tutkimuksen positiivisuutta. Rakenteiden sijaan on tutkittavat yksityiskohtia ja annettava tutkimuskohteen yllättää. Tutkimuksen ei siis tarvitse olla purkavaa tai vikuroivaa vaan yllättävää. Vastakarvaisuus ei ole tässä ajattelussa selkeä menetelmä vaan mahdollisuus. 

Queer- teoria on luonnollisesti yksi affektin asuinsija. Esimerkiksi vanha pervo-mamma Ewe Kosofsky Sedgwick puhuu vainoharhaisen ajattelun korvaamista korjaavalla ajattelulla. Hän korostaa mielikuvien lähilukua ja yllättäviä kohtaamisia tutkimuksessa. Purkamisen projekti eli vainoharhainen luenta ei tuota mitään yllättävää, koska tutkija tietää lopputuloksen jo valmiiksi. Kyseessä on patologinen halu paljastaa paha valta. Tämän halun kääntöpuoli on vallan ylläpitäminen, koska purkaminen tapahtuu vallan omilla käsitteillä.

 

Viimeisen vuosikymmenen aikana affektista on tullut kovasti muotia. Tässä valtavirtaistumisessa piilee sekä queer- teorian että affektin sudenkuoppa, jonka voi havainnollistaa parhaiten Deleuzen ja Guattarin sanoin: 

Mutta tässä verkossa on tietyt huippukohtansa, joissa aistimuksesta tulee käsitteen tai funktion aistimus, käsitteestä funktion tai aistimuksen käsite, funktiosta käsitteen tai aistimuksen funktio. --- On totta, että nämä huippukohdat sisältävät kaksi äärimmäistä vaaraa: että joudumme takaisin mielipiteeseen, josta halusimme poistua, tai hajoamme kaaokseen, jonka halusimme kohdata. (Deleuze & Guattari 1993, 202).