Ilmiselvää on, että naistenlehdet ovat paradoksaalisia. Tämä on tiedetty kautta maailman sivun ja sitä pohditaan edelleen luvattoman usein naistutkimuksen ja tiedotusopin opinnäytetöissä. Samaan lehteen on tungettu laihdutusvinkit, seksiohjeet, hemmottelevat ruokareseptit ja itsensä fetisointipaketti. Nainen on naiselle susi ja naistenlehdet feminismille taka-askel.

Ehkä naistenlehtien paradoksaalisuuden takana ei kuitenkaan seiso herra markkinavoima tai iso, paha patriarkka vaan journalistinen vapaus. (Nais)toimittaja kiinnostuu ruoasta, naistoimittaja kirjoittaa ruoasta, (nais)toimittaja on syönyt liikaa, (nais)toimittaja kirjoittaa laihduttamisesta. Herra toimitussihteerin tai rouva päätoimittajan on turha yrittää ähkiä, että "Hei kuule eikös tässä nyt ole pieni ristiriita, että mitäs jos tehtäisiin ruoasta kevyttä ja pirteää ja laihduttamisesta hauskaa ja hilpeää niin ne sopis paremmin yhteen." Ehei, journalisti on journalisti naisenakin.

Sama kaava toteutuu tietysti myös sanomalehdistä, joissa räksyttävä journalisti Pertti kirjoittaa kriittisesti isoista mediakonserneista. Lukijat kehräävät tyytyväisinä, sillä kyllä sellainen lehden täytyy olla luotettava lehti, joka omaa nilkkaansa puraisee. Samaan aikaan isot herrat kertovat, mihin kehykseen totuus istutetaan, että eiköhän laiteta yksi kirjeenvaihtaja sinne ja otetaan toinen pois tuolta ja urheilu tietysti myy hirmu hyvin ja on niin kivaakin.

Journalistinen vapaus ei siis olekaan todellisista vapautta vaan vapauden illuusiota. En ole mitenkään perehtynyt valtaan, vapauteen ja niiden väliseen suhteeseen, vaikka Foucaultini olenkin lukenut, mutta edellä esitetyn ajatteluketjun mukaan journalistinen vapaus olisi valtadiskurssin eli markkinavoimien keino ylläpitää vallitsevaa hegemoniaa, sanapari, jonka jälkimmäinen, hyvältä haiskahtava sana vapaus, tekee siitä koskemattoman ja läpinäkyvän. Tämä taas tarkoittaa sitä, että vapaus on vallitsevan diskurssin ylläpitämä myytti, maailman läpinäkyvin sana.