"Pahimmassa tapauksessa tulevaisuudentutkija luo tulevaisuuden skenaarionsa omasta subjektiivisesta näkökulmastaan", kirjoittaa Petri Tapio artikkelissaan "Disaggregative policy Delphi Using cluster analysis as a tool for systematic scenario formation." Naistutkimusta opiskelleella humanistisesti suuntautuneella yhteiskuntatieteilijällä napsahtaa. Miten niin pahimmassa tapauksessa? Mitä journalismia tässä nyt ollaan tekemässä, Häh!

Anita Rubin kirjoittaa tulevaisuudentutkimuksesta, joka on eräänlainen useiden eri tieteenalojen läpäisemä verkko. Tämä on varmasti totta. Loppujen lopuksi kaikki tutkimus on tulevaisuusorientoitunutta samalla tavalla kuin kaikki elämä on tulevaisuusorientoitunutta. Tulevaisuus on siis läsnä kaikessa tehdyssä työssä, myös tutkimuksessa.

Muista tulevaisuusorientoituneista tieteenaloista tulevaisuudentutkimuksen kuitenkin erottaa sen tutkijan häivyttävä metodologia. Tulevaisuudentutkimus on nimittäin siitä erikoinen tieteenala, että se ei ole vain implisiittisesti tulevaisuusorientoitunutta vaan eksplisiittisesti jo tulevaisuudessa. Tämä taas aiheuttaa uskottavuusongelman.

Länsimaisessa aika-ajattelussa tulevaisuus on harmaa alue, jota rakennetaan nykyisyydestä ja joskus historiastakin käsin. Tulevaisuutta ei ole ja sitä, mitä ei ole, ei voi myöskään tutkia (esimerkiksi ihmistieteet aloittivat ensin pseudotieteinä). Toisenlaisissa kulttuureissa aika kuuluu Jumalalle ja siksi sitä voi myös tutkia. Länsimainen ajattelu ja tiede on kuitenkin halunnut tappaa omat jumalansa, yhden kerrallaan, ja tämän takia tulevaisuus kuuluu ennustajaeukoille, huru-ukoille ja shamaaneille. Välttääkseen shamanismin tulevaisuudentutkimus joutuu tekemään jotain sellaisia temppuja, joita ei muualla enää harrasteta kuten objektiivisuuden.