Viimeisten vuosien aikana on käynyt selväksi, että poststrukturalismi ainakin sen äärimmäisissä muodoissa on tullut tiensä päähän. Todellisuutta ei enää mielletä ”ihmisen tietoiseksi luomukseksi” tai ”kielelliseksi performanssiksi” (esim. Siltala 1999, 373).  Mielestäni kaikkien arvojen uudelleen arvioijan tulisi kuitenkin muistaa se, että lingvistinen käänne syntyi vastustamaan deterministisiä ja biologisia malleja ja kysyä itseltään onko biologismiin palaaminen järkevää sekään.

 

Vaikka kieli ei ole ainoa tapa olla maailmassa tai mallintaa maailmaa, on se kuitenkin olennaisin ja ihmisrodulle leimaavin olemisentapa. Myös tutkijantyössä kaikki palautuu lopulta kieleen. Kokemus on paperille kirjoitettuna vain sana, samoin affekti, tunne ja persepti. Aistit ovat olemassa ilman sanoja ja kuvia, mutta niitä ei voi artikuloida ilman sanoja ja kieltä.

Menetelmäkehityksessä prosessiluonteisuus on aina ollut toimivampaa kuin isän murha. Uuden luomisen ei pitäisi olla itseisarvo vaan väline jollekin muulle. Sen sijaan, että esimerkiksi hylkäisimme representaation käsitteen kokonaan, voimme tuoda sen rinnalle uusia käsitteitä kuten tekee Tanja Sihvonen (2006, 129) artikkelissaan Representaatio/ simulaatio tai muuttaa itse sanan sisältöä sellaiseksi, että se kykenee ottamaan huomioon myös ”historian viekkauden” ja ”todellisuuden prosessiluonteisuuden” kuten Teresa de Lauretis (2006).

Onkin syytä miettiä valitsemmeko kuitenkin sen helpoimman tien kieltämällä esimerkiksi Judith Butlerin performatiivisuuden. Ainakin sillä tavalla saa täytettyä helposti muutaman sata sivua.