Jaakko Kuosmanen (2007) tulkitsee viimeisimmässä Niin&Näin- lehdessä Isaiah Berlinin arvopluralistista näkökulmaa, jonka hän toisaalta lukee toisaalta inhimillisen ristiriitaisuuden puolustukseksi ja toisaalta normatiiviseksi pyrkimykseksi vastustaa kaikenlaista totalitarismia. Kuosmanen paikantaa arvopluralismin taustalle ”metodologisen pluralismin eli ajatuksen, jonka mukaan todellisuuden tutkimukseen ei ole löydettävissä yhtä kaikenkattavaa tutkimusmetodia.” (89.)

Pluralistisen metodologian vastakohta on monismi, jossa oletetaan, että on olemassa yksi metodi, jonka avulla voidaan löytää vastaus kaikkiin kysymyksiin. Utopiat edustavat Berlinille metodologista monismia, ne ovat ”staattisia näkemyksiä yhteiskunnasta, jossa kaikki on jo saavutettu. (Kuosmanen 2007, 90.)

 

Tällaista monistista utopia-ajattelu vastustaa myös Argument Delphi, jonka parissa Metodixin kurssilaiset ahkeroivat tälläkin hetkellä. Toisin kuin perinteisessä Delfoi-tutkimuksessa argumentaatio delfoissa ei pyritä konsensukseen. Päämääränä on siis mielipiteen moneus, ei arvojen monismi.

 

Usein kirjoitusprosessi kuitenkin tappaa pluralismin tai ainakin muuttaa sen monismiksi. Tämä johtuu siitä, että vaikka arkikokemus onkin pluralistinen, (tieteellinen) kirjoittaminen pyrkii tyylillisesti monismiin. Moneuden säilyttäminen onkin erityisen kimurantti kirjoitusteknillinen haaste tieteelliseen tyyliin tottuneille.  Onkin hyvä muistaa, että menetelmälliset haasteet ovat aina myös kirjoitusteknisiä haasteita.

 

Yksi esimerkki ainakin pyrkimyksestä suosia pluralismia monismin sijaan myös tyylin tasolla on Katve-Kaisa Kontturin viime vuonna julkaistu kirja ”Feminismin ristiaallokossa. Keskusteluja taiteen ja teorian kytkennöistä.” Syiden, seurausten ja systemaattisen esityksen sijaan Kontturi assosioivaa ja inspiroitunutta kirjoittamisen tapaa. Alistavat rakenteet eivät kiinnosta Kontturia vaan hän etsii uutta ristiriitaista ja affirmatiivista ”positiivisen eron” ukutapaa, silti unohtamatta sitä, että ”sukupuoli läpäisee ja jäsentää kaikkea kulttuurista toimintaa.” (11-12.)

 

Arkikokemuksemme on jo pitkään, ehkä jopa aina, ollut postmoderni, sirpaloitunut ja hybridinen. Tapamme käsittää ja käsitellä kokemuksiamme on taas vaihdellut ajassa ja paikassa. Suurimmat menetelmälliset haasteet, joihin Delfoi- kurssilaiset seuraavaksi joutuvat onkin se, miten he saavat eDelfoihin tallennetun pluralismin siirtymään pluralistisena myös lopulliseen tutkimukseen. 

 

Lähteet:

 

Kuosmanen, Jaakko 2007. Kontekstuaalisuuden politiikka. Niin&Näin 3/2007.

 

Kontturi, Katve-Kaisa 2006. Feminismin ristiaallokassa. Keskusteluja taiteen ja teorioiden kytkennöistä. Eetos. Turku.