”Teos antaa aina synnyn yhteisöllä”, toteaa Irigaray tutkija Taru Elfving, ”Ja siksi uudet subjektiivisuuden muodot ovat aina kollektiivisia ja poliittisia. Ne kutsuvat tilaan.” Irigarayn mimesis onkin Elfvingin ajattelussa aina kollektiivista, poliittista ja tulevaan suuntautunutta. Mieleen tulee väkisinkin Deleuzen teoria luomisteosta, jossa (taide)teoksen ja vastarinnan välillä on perustavanlaatuinen yhteys, vaikkakaan taide ei välttämättä ole vastarintaa tai vastarinta taidetta (71).

Ero Deleuzen ja Irigaryn/ Elfvingin välillä on se, että Deleuzelle taideteos ei ole kommunikaatiota. Kommunikaatiota se ei ole siksi, että siinä ei ole ”pienintäkään määrää informaatiota”, jonka Deleuzen ajattelussa on yksi kontrolliyhteiskunnan väline.

Irigarayn ajattelussa kommunikaatio taas on ”puhetta suuntautumisena ja puhutteluna (speaking to, listen to).” Kommunikaatio on siis kohtaamista eikä informoimista. Kohtaaminen taas avaa tilan suuntautumalla kohti toista. Tässä kommunikaatiossa, kohtaamisessa subjekti hajoaa ja representaatioista ainakin potentiaalisesti päästään lopulta eroon. Kenenkään ei enää tarvitse miettiä representaation suhdetta elettyyn elämään, sillä Nainen katoaa ja jäljelle jää vain nainen, joka on samanaikaisesti yksikkö että monikko.

Toisaalta voi ajatella, että suuntautuminen on myös kutsumista ja siten myös nimeämistä. Ehkä juuri tämä kohtaamisen yhtäaikainen kutsuminen ja avaaminen mahdollistaa sekä subjektin säilymisen että sen liukenemisen. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että kohtaaminen on avoin mahdollisuus, se voi viedä mihin tahansa.

Ajatus puheesta ja kuuntelemisesta suuntautumisena on kaunis ja kutkuttava, mutta kovin häilyvä ja teoreettinen. Mitä kohtaaminen, intersubjektiivisuus voi tarkoittaa todellisessa tutkijantyössä? Menetelmällisesti  se voisi mahdollistaa jatkuvan liikkeen, lopullisen eron representaatioista. Ainakin heti sitten, kun joku keksii, miten kohtaamisen voi artikuloida tutkimukseen.